Koirakoululainen, jatkokurssilla jo

Näin kaunis on Tuike tällä hetkellä - kun se on pesty ja föönattu. Turkkikin lähestyy jo maata, ja kotona on lattiat täynnä havunneulasia ja muuta metsän roskaa. :)

Mutta varsinainen asiani olivat koirakoulukuulumiset. Me ollaan siis Tuiken kanssa käyty Jyväskylän Koirakeskus Doggiessa jo kahdella kurssilla, pentukurssilla ja pohjatyökurssilla. Molempiin olen ollut erittäin tyytyväinen. Pentukoulu oli lähinnä perustaitojen alkeiden opettelua: luoksetuloa, istumista, makaamista, kontaktin ottamista ja muuta tällaista helppoa. Tuike pärjäsi siellä tosi hienosti.

Pohjatyökurssilla (joka oli tarkoitettu pennuille jatkokurssiksi pentukurssille) olisi varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa kotonakin harjoitteluun, mutta eipä sitä työssäkäyvällä perheenäidillä loppujen lopuksi niin kauheasti ylimääräistä aikaa ole. Koin myös hankalaksi kotiharjoittelussa sen, että Bella olisi pitänyt harjoittelutilanteessa sulkea ulkopuolelle (eikä talvisaikaan huvittanut uloskaan lähteä treenaamaan). Kahden koiran yhtäaikainen treenaaminen kun ei ainakaan minulta oikein onnistu.

Joka tapauksessa Tuike oppi pohjatyökurssin aikana seuraamisen alkeet, jopa käännöksiä harjoiteltiin. Tämä sujui kohtuullisen hyvin - ainakin niinä päivinä, kun Tuikella sattui olemaan sopiva treenifiilis. Mitään säntillistä seuraajaa siitä ei kuitenkaan koskaan todennäköisesti tulisi, vaikka olisihan se huvittavaa, kun se nakottaisi millintarkasti omalla paikallaan vasemman jalan vieressä ja tarkkailisi, mihin suuntaan milloinkin ollaan kääntymässä.

Harjoittelimme myös luoksetuloja, paikalleen jäämistä seisten, istuen ja maaten. Luoksetulot Tuikelta sujuivat hieman mietiskellen, mutta joka kerta se kuitenkin tuli. Kanssakurssilaisilla oli välillä hauskaa, kun he seurasivat Tuiken rauhallista kevyttä ravia. Useimmat pennut kun tulevat omistajansa luokse pää viidentenä jalkana. Paikalleen jääminen tuntui vaikealta seisoen ja maaten, mutta istuen se aina välillä onnistuikin. Tämäkin riippui kovasti päivästä. Oli niitäkin kertoja, kun en päässyt koiran luota edes puolen metrin päähän ilman että se seurasi perässä.

Harjoittelimme myös alustavasti kaukokäskyjä, ts. käsimerkeistä istumaan ja maahan menoa. Käsimerkit näyttivät pikkuhiljaa menevän Tuiken jakeluun, mutta mistään KAUKOtoiminnasta ei tosiaan vielä harjoittelun tässä vaiheessa voi puhua. Käsimerkeillä siis ohjataan koiraa ihan yhtä kaukaa kuin puheellakin...  Tuikesta näytti olevan hauskaa toistaa istu-maahan-istu-maahan-istu-maahan useita kertoja peräkkäin. Sillä kun on lyhyet etujalat, niin sen on kätevä nousta ja painua taas maahan.

Peruuttamisen harjoittelu oli erittäin huvittavaa, sillä suurin osa koiristä älyää väistää, kun ihminen kävelee päälle. Mutta ei Tuike. Minä en saanut sitä peruuttamaan, ja kouluttajakin teki ison työn, että sai Tuiken ymmärtämään, miksi joskus kannattaa mieluummin peruuttamalla väistää, kun antaa ison ihmisen kävellä tai vaikka istua päälle. Itämainen itsepäisyys tuli tässä harjoitteessa upeasti esille!

Meille viimeisellä kerralla (kun kaksi viimeistä kertaa jäävät nyt tällä haavaa väliin) harjoittelimme esteen yli hyppäämistä. Tässä kohtaa ohjaaja kehotti varomaan hyppyyttämästä Tuikea kovin paljon, sillä sen pitkä selkä ei välttämättä kestä liiallista hyppyyttämistä varsinkaan kovin korkeista esteistä. Mutta pikkuesteen se selvitti hienosti, eikä sitä pelottanut este lainkaan, niin kuin useaa muuta koiraa ryhmässämme.

Kaiken kaikkiaan voisin Tuikesta todeta, että ihan maailman helpoin koulutettava se ei kyllä ole. Aikalailla tuulella käyvä. Pari kertaa satuin unohtamaan, että illalla on koirakoulu ja annoin Tuikelle vahingossa liian ison annoksen ruokaa ennen lähtöä. Näillä kerroilla Tuikea oli vaikea motivoida, koska sitä ei yhtään huvittanut syödä makupaloja. Oma vika, ei siinä mitään. Parilla kerralla Tuikella oli vaan muuten huono motivaatio, joko se säikähti jotain ääntä tai sitten sitä ei vaan kertakaikkiaan huvittanut koko touhu. Tällaisilla kerroilla ei auttanut kuin yrittää ymmärtää ja ottaa asia huumorilla. Oli myös muutamia kertoja, kun Tuike oli aivan liekeissä ja kaikki harjoitukset menivät hienosti ja se jaksoi paljon toistoja. Fiilispohjalla siis aika paljon mentiin.

Ohjaajani sanoi, että hänen mielestään itämaiset koirat ovat siitä hankalia kouluttaa, kun niillä ei ole varsinaisesti miellyttämisenhalua. Ne on jalostettu itsenäisiksi ja arvokkaiksi, eivätkä ne oikein voi ymmärtää, miksi niiden pitäisi tehdä asioita vain siksi, että ihminen niiltä niitä vaatii. Mutta toisaalta jos niitä itseään huvittaa joku asia, ne tekevät sitä mielellään. Mielestäni tuo oli ihan naulan kantaan sanottu. Joinakin päivinä huvitti, toisina ei. Ja jos ei huvittanut, Tuike ei todellakaan yrittänyt esittää muuta. Tällainen suoraviivaisuus on oikeastaan aika ihastuttava piirre.

Lähtisinkö Tuiken kanssa vielä koirakouluun? En ainakaan heti, mahdollisesti näyttelykoulutukseen voisin vielä mennä, ehkä johonkin arkitottelevaisuuteenkin. Jos vielä menen, niin ainakin tiedän, että lhasa apson koulutuksessa vaaditaan pitkää pinnaa, ymmärtäväistä otetta ja paljon huumoria. :) Vaikka nämä kurssien opit osittain unohtuisivatkin, niin varmasti tällainen yhteinen harrastaminen on parantanut ja vahvistanut Tuiken ja minun välistä suhdetta. Bellan tavoin se on kovin kiintynyt minuun ja kulkee mieluiten aina minun perässäni. Vessassakaan ei tarvitse koskaan istua yksin!