tiistai 16. helmikuuta 2010

Tuike - tyypillinen lhasa apso?


Minähän olen lhasa apson omistajana varsin tuore, eikä minulla ole aiempaa kokemusta tästä ihanasta rodusta. Kasvattaja Liisa kuitenkin kyseli edellisen postauksen kommenteissa Tuiken luonteesta, ja nyt yritän vastata. Otin esille lhasa apso -yhdistyksen sivuilta löytyvän kirjoituksen apson luonteesta ja peilaan Tuikea näihin ominaisuuksiin.

Iloinen: Kyllä, Tuike on oikein eloisa ja iloinen koira. Jotenkin se on aina hyvällä tuulella ja kiinnostunut kaikesta mitä sen ympärillä tapahtuu. Oikea perässähiihtäjä.

Valpas: Kyllä. Välillä jopa liikaakin. Melko haukkuherkkä se on, mutta oletan, että tämä ominaisuus on oikein jalostunut Bellan seurassa, joka myöskin on haukkuherkkä. Jos joku on ovella, silloin mielestäni saakin haukkua. Mutta sitä turhaa joka rapsahduksesta haukkumista olemme nyt täällä yrittäneet karsia molemmilta koirilta.

Vakaa: Hmm... mitähän tähän nyt sanoisi? Ehkä se ilmennyt paukkuarkuus on ominaisuus, joka ei käy yksiin tuon vakauden kanssa. Toisaalta en kyllä luonnehtisi Tuikea araksi, keskimäärin se on pikemminkin utelias ja reipas. Mutta kovia ääniä se kyllä vähän säikkyy. Tässäkin saattaa ympäristö, eli Bellan esimerkki olla vaikuttanut. Huomasin tosin kyllä ihan pikkupentunakin, että Tuike saattoi säikähdellä ohi kovaa ajavia autoja. Bellaan verrattuna paukkuarkuus on kuitenkin melko lievää, eli sellaista kokonaisvaltaista paniikkia ei paukahduksista tule.

Itsetietoinen: No, joskus ainakin vähän itsepäinen. Ilmenee välillä koulutuksessa tai luoksetulemisen hitaudessa. Odotin kuitenkin "pahempaa". Mielestäni Tuike on kohtuullisen pehmeä luonteeltaan.

Pidättyväinen vieraita kohtaan: Ei todellakaan! Työkaverini juuri pari päivää sitten nauroi, että tämäkö on se koira, jonka ei pitänyt välittää vieraista ihmisistä! Tuike kyllä rakastaa lähtökohtaisesti kaikkia ja menee mielihyvin vieraankin syliin ja käsiteltäväksi. Esim. hampaat antaa katsoa kenen vaan. Myös toisten koirien luo se menee ennakkoluulottomasti, jos vaan pääsee.

Voimakastahtoinen: Ei ainakaan minua kohtaan. Tuike on ymmärtänyt meidän perheessä, että se on minun, mieheni ja meidän esikoisen alapuolella arvojärjestyksessä. Toistaiseksi se ei ole ihan varma, onko meidän kuopus sen ylä- vai alapuolella. Joskus on vähän murahtanut kuopukselle, jos se on yrittänyt ottaa sen suusta jotain sinne kuulumatonta. Meille aikuisille Tuike ei murise, jos siltä ottaa tavaran suusta pois tai vaikka menisi sen ruokakupille kun se syö. (No, eipä sille tuo ruoka näytä muutenkaan niin tärkeää olevan...) Hoitotoimenpiteet sujuvat myös hienosti. Joskus Tuike hieman narisee harjattaessa, mutta mielestäni se ei ole oikeata murinaa, vaan sellaista kyllästynyttä valitusta periaatteen vuoksi, jos harjaaminen kestää liian kauan. Samoin kynsiä leikattaessa se päästää ihmeellisiä ääniä, vikinöitä ja urahduksia, mutta ei varsinaisesti silti pyri pois sylistä.

Ei-miellyttämisenhaluinen: Cotoniin verrattuna tämä ominaisuus pitää paikkansa, mutta toisaalta odotin silti, että Tuike olisi vielä itsenäisempi. Hyvin mielellään se tulee syliin ja yllättävän mielellään koulutuksessakin tekee vaadittuja juttuja. Ei se silti sellainen sylivauva ole kuin Bella, joka voisi istua sylissä vaikka tuntikausia.

Kiintyy perheeseensä voimakkaasti: Totta. Tuike on enemmän koko perheen koira, kun taas Bella on hyvin voimakkaasti minun koirani. Lapset saavat ottaa Tuiken milloin vain syliin, se on siitä vaan onnellinen. Sellaista tilannetta, että Tuiken olisi pitänyt meitä puolustaa, ei ole tullut vastaan, joten en tiedä, puolustaisiko se.

Ei välttämättä sopeudu elämään laumassa: Meidän kahden koiran lauma näyttää toimivan oikein hyvin. Sellaista kahdenkeskistä nujuamista on lähes päivittäin, mutta vain pari kertaa rähinä on noussut sille tasolle, että olen viheltänyt pelin poikki. 

Yhteenvetona voisin siis sanoa, että ihastuttavan söpö, pehmeä ja seurallinen koira, jolla on omia ideoita. Jos ei tekemistä ole tarjolla, se keksii sitä ihan itse. Lankakerät, lyijykynät ja pahvinpalat ovat kaikki vallan ihania leikkikaluja. 

perjantai 12. helmikuuta 2010

Koirakoulukuulumisia



Yllä koirien uutukaiset neuleet Nallen kesä- ja talvilangasta. Yllättäen talvi on tuo punasävyinen ja kesä on tuo sinisävyinen. Mun pitää kohta ostaa koirille oma vaatekaappi.

Tuiken pentukoulu on nyt ohi. Viimeiselle kerralle ei päästy, koska venäytin itse sählyssä pohjelihaksen niin, ettei kävely kyseisenä iltana oikein onnistunut. Yhdeksän kertaa kuitenkin roikuimme mukana. Tulos: hyvä kontakti koiran ja ohjaajan välillä, alkuun päästiin muutamassa peruskäskyssä, kuten istuminen, makaaminen ja seisominen. Mutta se, että koiran voisi jättää paikalleen ja itse lähteä kauemmas, ei vielä oikein onnistu. Kotiharjoittelu on jäänyt vähäiseksi, koska olen laiska ja koska kahta koiraa on hankala ja hidas kouluttaa yhtä aikaa, enkä jotenkin henno teljetä Bellaa pois tilanteesta, kun sitäkin uuden opettelu ja etenkin makupalat kovasti kiinnostavat.

Kaksi viimeistä kertaa menivät ihan pieleen, koska Tuike säikähti 8. kerralla koulutushallin yläkerrasta kuuluvaa kolinaa ja ryminää, jonka sinne häkkiin laitettu ylimääräinen koira aiheutti. Ääni kuulosti hallissa aika kovalta, vähän kuin ukkosen jyrinältä (jota Tuike ei kyllä tähän mennessä ole kuullut), ja Tuike meni siitä ihan paniikkiin. 9. kerralla pelko jatkui, Tuike ei oikein suostunut tekemään mitään liikkeitä, elleivät ne johtaneet suoraan ovelle päin. Paukkuarkuutta siis ilmassa. En tiedä, olisiko sitä tullut, jos se ei olisi tarttunut Bellasta, vai oliko Tuikella jo itselläänkin alttiutta siihen. Ainakin alusta asti se on säikkynyt isoja autoja ja esim. aura-autoja, jos ne menevät liian läheltä tai liian lujaa ohi, kun ollaan lenkillä.

Olen kuitenkin ilmoittanut Tuiken jo jatkokurssille samaiseen koirakouluun. Kurssi alkaa ensi viikolla, ja toivon todella, että turha pelko yläkerran äänistä väistyy ja pääsemme Tuiken kanssa oikeasti opettelemaan uutta. Toisaalta pitää kuitenkin realistisesti varautua siihen, että poisoppimista tuosta pelosta voi kuitenkin vielä joutua työstämään.

Ai niin, ja tänään huomasin, että Tuikesta on tullut iso tyttö: ekat juoksut ovat alkaneet. Käytöksessä ei toistaiseksi ole huomattavissa mitään erilaista. Nuolemisesta sen havaitsin.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Hassut sukat ja taaperon takki


Alkuvuoden tekeleitä, molemmat työt ns. lankakorista löytyneitä, eli en ole varsinaisesti ostanut lankoja näitä töitä varten. Nuo sukat ovat varsin kummallisen väriset, varsinkin ollakseen miesten kokoa, mutta tarkoitus oli neuloa muutamia seiskaveikkakeränloppuja pois.

Sen sijaan 1-2-vuotiaan kokoa oleva Nalle-langasta neulottu villatakki onnistui mielestäni väreiltään erinomaisesti. Lankakorissa sattui olemaan neljää liukuvärjättyä Nallea, jotka vielä sointuivat toisiinsa mukavasti. Ohje on repäisty omasta päästä, joten ihan uniikki on. Tämä takki on jo kiitoksena palveluksesta päätynyt omistajalleen, yksivuotiaalle pojalle, jonka vanhemmat ystävällisesti hoitivat Tuikea eräänä iltana, kun itse olin kokouksessa ja menossa sieltä suoraan koirakouluun. En olisi ehtinyt Tuikea enää kotoa asti hakea kokouksen jälkeen, joten oikein hyvä apu oli tuo tilapäishoitopaikka.

Ekovuodesta vielä: Tammikuun ekoilut onnistuivat mielestäni hyvin. Meille on ostettu paljon luomu- ja reilun kaupan tuotteita, olen liittynyt lähiruokapiiriin ja tilannutkin sieltä jo yhden satsin ruokaa, meillä on tehostettu pahvin- ja kartonginkeräystä erityisesti maitopurkkien suhteen. Aika monet tuotteet (kuten vaikka meillä juotavat limsat) olen vaihtanut kotimaisiin. Se, missä vielä on parantamista, on shoppailu. Vaatteita tilasin postimyynnistä ison kasan (tosin tein tilauksen jo ennen ekovuoden alkamista, seliseli), ja Tupperware-tuotteitakin tuli ostettua, kun itse järjestin kutsut. Mutta noin kaiken kaikkiaan plussan puolelle varmaan jää saldo ensimmäisestä ekokuukaudesta.